Jokaisen, joka mökkeilee pienellä saarella, pitäisi veneen ja äyskärin lisäksi varustautua Tove Janssonin Kesäkirjalla. Vuonna 1972 julkaistu ja seuraavana vuonna Kristiina Kivivuoren suomeksi kääntämä klassikko on hurmaava, isoäidin ja pienen tytön kesänvietosta Suomenlahden saarella kertova helmi.
Kirjassa on vain 135 sivua, mutta niihin tiivistyy koko pohjolan kesän hauras kauneus ja saariston erityinen vetovoima. Hienovireisesti, vähin sanoin ja tunteilematta Jansson samalla kuvaa vanhuutta ja lapsuutta sekä ihmisen suhdetta luontoon.
Kirja sopii mainiosti raukean hellepäivän lukemistoon, sillä se koostuu monesta lyhyestä tarinasta. Lukemisen lomassa riippukeinussa voi aaltojen tuudittamana ottaa vaikka pienet päiväunet.
”Päivä oli kaunis, mainingit pitkiä ja tyyniä. Juuri sellaisena päivänä, mätäkuussa, voi sattua että veneet lähtevät yksinään pois rannoiltaan. Isoja, vieraita esineitä hakeutuu mereltä maihin, yhtä ja toista uppoaa, yhtä ja toista nousee pintaan, maito happanee ja korennot tanssivat vimmatusti. Sisiliskot eivät pelkää.”
Kirja on täynnä yllä olevan kaltaisia arjen maagisia hetkiä, jotka syntyvät toisaalta elämän rajallisuuden ja hetkellisyyden, toisaalta vakaan ja lujan jatkuvuuden tasapainosta. Elämä kutistuu pieniin yksityiskohtiin ja rutiineihin niin kuin saarella on tapana, mutta samalla käsillä on koko maailma.
Jos kirjaa pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi rauha. Tyyneys, kun kaikki on muutoksessa ja kuitenkin omalla paikallaan.
Tähän mielentilaan samastuin, kun kirja herätti omat lapsuusmuistoni meren ääreltä: lämpimät, kuparinkeltaiset rantakalliot, loputtoman veneiden kanssa puuhaamisen ja kalastuksen. Ulkosaaristossa oli kuin ulkomailla. Kieli ja ääneen lausumattomat (mutta tärkeät) ”saaristolaissäännöt” poikkesivat täysin talvisesta arjesta mantereella. Kotona puolukkametsässä saattoi kyyn yllättäessä kiljahtaa, mutta kesällä saaressa piti kyiden sukukokoukseen laiturilla suhtautua välinpitämättömästi.
