Tänä vuonna Varsinais-Suomessa on hiitolomaviikolla lunta kuin Saharassa. Kotikulmien hiihtoladuille, pulkkamäkiin ja luisteluradoille on turha mennä. Ulkoilemaan lähtiessä täytyy olla luova. 

Meidän perhe patikoi ja ulkoilee paljon, mutta nyt emme tavalliseen tapaan pakanneet eväitä reppuun ja lähteneet metsään vaeltamaan. Päätimme tehdä teemaretken lähiluontoon. Otimme mukaan kameran ja lähdimme lähimetsään oravia kuvaamaan.

Parhaita oravienkuvauspaikkoja kaupungeissa ovat puistot ja kaupunkialueelta lähtevät luontopolut, joissa eläimet ovat tottuneet ihmiseen. Puolikesyt oravat tulevat uteliaina katsomaan ulkoilijoiden touhuja. Ne ovat oppineet, että hyvällä onnella luvassa on makoisaa syötävää. Jos aiot kuvata oravia, pähkinät ovatkin oiva apu, kun metsästät hyviä lähikuvia.

Kun aamu valkenee aurinkoisena, me suuntaamme Turun Katariinanlaakson suositulle luontopolulle. Perille pääsee kätevästi sekä Uittamon bussilla numero 13 että henkilöautolla, jolle löytyy parkkipaikka reitin alusta. 

Katariinanlaakson luontopolku on lyhyt, vain pari kilometriä. Se kuitenkin yhdistyy Kaarinan puolella Pyhän Katariinan Polut -reitistöön, joten ulkoiluvimman iskiessä Katariinanlaakson lähtöpisteestä onnistuu pitempikin lenkki. (Kaarinan reitistöstä kirjoitin blogissa syyskuussa 2019. Siitä lisää täällä.)

Luonnonsuojelualue tammi- ja pähkinälehtoineen on tunnettu linnuistaan ja oravistaan. Lähes aina vastaan tulee useampikin ulkoilija kamera kaulassa. Tuttu näky ovat myös lastenrattaita työntävät vanhemmat ja pyörätuolilla avustajan kanssa ulkoilevat ikäihmiset, sillä alueella on pitkän matkaa myös esteettömiä, kävelyteiden kaltaisia osuuksia.

No, miten meidän käy? Saadaanko niitä kuvia? Asetumme odottelemaan.

Ensimmäiseksi kuvattavaksi pyrähtää, ei orava, vaan sinitiainen, joka kohteliaasti kumarrellen esittelee päälakensa koreaa sineä. Puuhakkuudesta päätellen sillä on jo kevät ja pesintäpuuhat mielessä. Katsastaa ehkä pellonlaidan asuntotarjontaa?

Seuraava oksalla keikkuva sinitiainen onkin sitten jo helppo tunnistaa, vaikka väritys ei ole yhtä kirkas kuin ensin tapaamallamme keikarilla. 

Oravia ei näy vieläkään. Kuvattavaksi saapuu rauhoitettu käpytikkauros. Reviiristään tietoisena se päräyttää puuhun kunnon soidinrummutuksen.

Kauan ei kuitenkaan tarvitse odottaa. Meitä tulee tervehtimään orava talviturkissaan. Onpa sillä komeat, talviset korvatupsut!

Aluksi se varovasti kaartelee meitä ja tutkii tilannetta. Poika ehtii jo nimetä tulijan Rami Ramppikseksi, kun epäilee kameran aiheuttavan sille ramppikuumetta.

Mutta, pikku hiljaa, lähemmäksi...

... lähemmäksi...

... ja herkkujen ääreen! Kaverilla on varaa valita. Kauranjyvät jäävät syömättä, kun tarjolla on pähkinöitä, auringonkukansiemeniä ja rusinoita.

Ruokailun jälkeen Ramppiksella ei ole kiire pois. Saamme vielä koko joukon veikeitä kuvia.

Kotona katsomme vielä mitä eläinkirjoissa kerrotaan sinitiaisesta, talitiaisesta, käpytikasta ja oravasta, eli metsän eläimistä, joita olemme reissullamme kuvanneet. Väittävät, ettei se orava ollutkaan Rami Ramppis vaan Sciurus vulgaris – ainakin latinaksi.