Valtameri on mielentila.

Kun kirjan ensimmäiseltä sivulta löytyy tämä ajatus, sen täytyy olla hyvä! Alan lukea Kätlin Kaldmaan Islannissa ei ole perhosia kirjaa suurin odotuksin. Jo kirjan kansi on maagisen kutsuva, unenomainen ja ensimmäisen kappaleen jälkeen olo on kuin kotisatamaan purjehtineella veneellä. Teksti puhuu suoraan sydämelleni, ei järjelleni.

Helppo ei Kaldmaan kirja ole, mutta milloin ne sydämen asiat helpolla päästävät? Teos on kirjaksi kasvanut runo. Tekstiä täytyy lukea keveällä mielellä ja antaa mielelleen vapaus lentää perhosen lailla asiasta ja tunnelmasta toiseen, leijua toden ja tarun rajalla.

Luonnon salat tuntevan Ragnhildurin ovelle saapuu ruokahaluttomuuteensa apua etsivä peikko. Miehistön täytyy lepytellä muriseva paha henki ennen kuin laiva voi lähteä satamasta. Isä tanssii vuorella ja aurinko ottaa hänet luokseen. Et saata aavistaakaan — kaikkea voi tapahtua, sillä kirja ammentaa väkevästi pohjoismaisesta mytologiasta.

Samalla se on juurtunut syvälle saarelaisten karuun arkeen luonnon piiskamalla merenrannalla. Arvaamaton luonto on yksi kirjan päähenkilöistä. Se on voima, jolla on oma tahto, jota vastaan mitätön ihmisrippu ei voi taistella. Viisas myötäilee ja ottaa opiksi. Luontoa kunnioittavalle maa, ilma, tuli ja vesi tarjoavat avokätisesti lahjojaan.

Kirja on myös sukusaaga. Kertomus valkoisessa talossa asuvista naisista, miehistä ja lapsista, joiden on sukupolvi toisensa jälkeen seurattava sydäntään, lähdettävä vuoren ja meren taakse, löydettävä rauha tai tuhouduttava sitä etsiessään.

Kirjan kruunaa typografia, joka satunnaisesti lennähtää pois riveiltään ja seuraa tekstin ajatusta. En ole ennen romaanissa törmännyt moiseen hullutukseen. Pidin siitä kovasti. Se tuki kirjan henkeä, että milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa.


Lumoava kirja! Ainoa mikä minua jäi harmittamaan, että luin kirjan kirjastosta lainattuna. Minulla on tapana kyntää rakkaat kirjani. Täyttää ne alleviivauksin ja reunahuomautuksin. Keskustella niiden kanssa. Lainakirjalla en voinut tätä tehdä. Luulenpa, että minun täytyy vielä hankkia kirja omaksi ja lukea se toisen kerran. Islannissa ei ole perhosia kestää hyvin useammankin lukukerran.

löydä tämä maa hitaasti, älä odota valoa. valo saattaa, mutta ei tapaa tulla, tämä on maa, joka tulee löytää hitaasti, pimeyden sydämessä, missä ainoa vaara on se, jonka peität omalla alastomalla vartalollasi. pimeys on tuoksujen aikaa, pimeys on näkemisen aikaa, pimeydessä on aikaa havainnoille, joita ei voi tehdä valossa. pimeys on tie ytimeen, tämän maan sisimpiin maastoihin, maanalaisten syvyyksien öihin, neulankärkeen, joka on munan sisällä, joka on linnun sisällä, joka elää syvällä tämän maan sisässä. sinä sukellat, annat periksi, tulet ulos löytöretkeilijänä, uunituore löydetty maa käsissäsi.

***

Kätlin Kaldmaa, Islannissa ei ole perhosia, 2017 (Islandil ei ole liblikaid, 2013)
Kustantaja: Fabriikki Kustannus
Käännös: Outi Hytönen
Kannet: Outi Vihlman
347 sivua