Ruotsissa jalostettu 'Hanna' -viinikärhö kasvaa 2 - 2,5 metriä korkeaksi köynnökseksi. Heinäkuusta syyskuuhun se on täynnä pieniä, vaaleansinisiä, somasti nuokkuvia kukkia.

Bourbonruusuihin kuuluva, voimakaskasvuinen ja tuuhea 'Johanna Röpke' on jalostettu 1930-luvulla. Pensaan ensimmäiset, kerrannaiset, ruusunpunaiset kukat avautuvat heinäkuussa, minkä jälkeen uusia, tuoksuvia kukkia avautuu lähes jatkuvasti syksyyn saakka.

Bourbonruusut ovat saaneet nimensä Intian valtamerellä sijaitsevan synnyinpaikkansa mukaan. Ne saivat alkunsa Ranskalle kuuluneella Bourbon-saarella (nykyinen Réunion), kun rinnakkain kasvaneet syysdamaskonruusu ja kiinanruusu 1800-luvun alussa vahingossa risteytyivät. Ranskalaiset innostuivat jalostamaan ruususta toinen toistaan kauniimpia lajikkeita, jotka levisivät nopeasti Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Bourbonruusuista tuli valtavan suosittuja, koska niiden kukat olivat kiinanruusun kukkia isompia ja pensaiden kukinta uusiutui damaskonruusua paremmin. 

Aurinkoisella paikalla viihtyvä 'Johanna' -sammalleimu kukkii vaaleanpunaisin kukin touko-kesäkuussa. Se on 10 cm korkea, mattomaisesti levittäytyvä, kestävä perenna, jonka kauneus tulee parhaiten esiin kallioilla, kivikkoistutuksissa ja muurien päällä. Se menestyy hyvin näillä paikoilla, sillä sammalleimut viihtyvät aurinkoisella tai puolivarjoisella paikalla, hiekansekaisessa mullassa. 

'Johanna' -esikolla on kaunis, tummanvihreä lehdistö, jota vasten sen nielusta keltaiset, punahäiveiset, kermanvalkoiset kukat tulevat hyvin esille. Se viihtyy hyvin salaojitetussa, tuoreessa ja ravinteikkaassa hiekkamullassa. Ajoittain kuivaa tai toistuvasti märkää paikkaa kasvi ei siedä.

Keskiajalla Euroopassa juotiin runsaasti olutta ja simaa, mutta viinikin oli suosittua. Viinin juonti aloitettiin jo aamulla ja sitä juotiin reippaasti pitkin päivää, koska ruoka oli suolaista ja viinin uskottiin vahvistavan terveyttä. Viimeksi mainittu seikka ei ollut vähäinen juttu, kun rutto riehui, monet sairaudet olivat kuolemaksi, lukuisiin arkisiinkaan vaivoihin ei ollut lääkkeitä, parantajat olivat harvassa ja lääkärit vielä harvemmassa. Useimmat viinit olivat rypäle- tai marjaviinejä, mutta viiniä tehtiin myös kukista. Keväisin oli tapana kerätä esikon kukkia, joista valmistettiin erittäin suosittua viiniä.

Luonnossa kesän airueena kukoistanutta esikkoa ryhdyttiin kasvattamaan puutarhoissa 1600-luvulla. Se on vain hurmaava hetken ilo, mutta lukemattomat kukkaan ihastuneet runoilijat ja kuvataiteilijat ovat teoksissaan ylistäneet sen kevään kylmiä viimoja uhmaavaa haurasta kauneutta. 

Kunigatar Viktoria lähetti keväisin joka päivä suosikkipoliitikolleen Benjamin Disraelille esikkokimpun, koska tiesi niiden olevan tämän lempikukkia ja valtiomiehen kuoltua hän pyysi hovipuutarhuria istuttamaan tämän haudalle esikoita. Disraelin kuoleman jälkeen parlamentin konservatiivit perustivat Esikon ritarikunnan ja kunnioittivat edesmennyttä johtajaansa pitämällä napinlävessään esikon kukkaa. 

Sulkaharmaaleppä

'Johanna' -sulkaharmaaleppä on tavallisen harmaalepän liuskalehtinen muoto. Se on parhaimmillaan kauniina yksittäispuuna tarkkaan harkitussa paikassa.

Ranskanruusu, Rosa Gallica-ryhmä 'Jenny Duval' 

Ranskanruusu, Rosa Gallica-ryhmä 'Hannele' 

Ruusujen joukosta löytyy kauniskukkainen ranskanruusu 'Hannele', jolla on puolikerrannaiset, ruusunpunaiset kukat, jotka vaalenevat vanhetessaan. 

Lisää ranskanruusuista täältä.

Tarhakurjenmiekka, Iris Germanica-ryhmä 'Joanna' 

Kesäkuussa kukkiva 'Joanna' -tarhakurjenmiekka on noin metrin korkea lajike, jolla on violetinsiniset kukat. Se on lajitoveriensa tavoin myös kestävä leikkokukka, vaikka tarhakurjenmiekkoja harvoin näkee maljakossa. Se viihtyy aurinkoisella tai kevyesti varjoisella paikalla, kuohkeassa, hiekansekaisessa ja kalkkipitoisessa mullassa. 

Laji ei vaadi ylenpalttista hoitoa, mutta kuivuneet kukat ja lehdet kannattaa säännöllisesti poistaa tai kasvista tulee ränsistyneen näköinen. Joka kolmas tai neljäs vuosi juurakko jaetaan ja emokasvista leikatut palat istutetaan takaisin kunnostettuun penkkiin tai siirretään uusille kasvupaikoille. Ne istutetaan aina aivan maanpinnan tuntumaan. Juurakon päälle ei tarvitse levittää multaa kuin pari senttiä. 

Faaraoiden Egyptissä kurjenmiekka ei ollut puutarhan juhlittu kaunotar. Se oli hyötykasvi, jota käytetiin lääkkeenä sairauksiin tai lemmentuskiin. 

Kreikkalaiset arvostivat kasvin kauneutta ja nimesivät sen sateenkaarijumalatar Iriksen mukaan. Hänen varsinainen tehtävänsä oli vapauttaa kuolevien naisten sielu ruumiista leikkaamalla poikki elämänlanka, mutta hän toimi myös Zeuksen ja Heran sanansaattajana välittäen näiden käskyjä kuolevaisille. 

Keskiajalla suosiossa oli erityisesti valkoinen kurjenmiekka, sillä se oli yksi Neitsyt Marialle omistetuista kasveista. Kurjenmiekan juuri oli arvostettu rohto, jolla hoidettiin ummetusta ja rintakipuja. Juurta käytettiin myös kuivatuissa kukka- ja yrttipotpureissa ja musteen valmistamiseen. Kasvin lehtiä puolestaan levitettiin olkien tapaan lattioille ja käytettiin kattomateriaalina. 

Myöhemmin kurjenmiekkaa on kyllä arvostettu, mutta maine näyttää - erikoista kyllä - menneen aina liljalle, vaikka nämä kaksi kasvia eivät juuri muistuta toisiaan. Firenzen kaupungin vaakunassa on tyylitelty kurjenmiekka, koska se oli vaakunan suunnittelun aikaan yleisin kasvi kaupunkia ympäröivällä, soisella maaseudulla. Kukkaa on kuitenkin aina virheellisesti kutsuttu liljaksi. Samanlainen erhe tapahtui Ranskassa. Ranskan lilja ei ole lilja, vaan kurjenmiekka, mikä on aivan ilmeistä, kun sitä katsoo tarkemmin. Ludvig VII halusi kurjenmiekan tunnuksekseen, kun hän voitti taistelun keltaisia kurjenmiekkoja kasvaneella suolla ja näki seuraavana yönä kukista unta.